kotiini kesään

olen rakastunut taas

img_20170615_185232.071

ikimereen, joka iltavalossa heijastaa pohjan punertavia muistoja
joka sadepäivänä rauhoittaa kaupungin värit yhdeksi
joka lapsuuden kolmen kuun kesälomina pysyi yhtenä sinisenä, keltaisena ja vihreänä viivana
läpi aamun mansikkamaidon
läpi mustikan poiminnan kasteisissa metsissä
läpi ensimmäisten souturetkien
läpi monen tunnin saunomisen ja koko päivän uimisen
läpi mummin kanssa leipomisen
siihen asti, kunnes meren muisti katkeaa

olen rakastunut taas

Serein

in clear skies
i walk under my umbrella
and where my cover cannot reach
streets are bombed by the mind’s raindrops

as i watch the cement under attack
i can hear the seagulls’ call,
seas of mothers strolling through the market,
and whining toddlers asking for ice cream

i scream
and open my eyes to a serene summer’s day

“the closest to love i have ever been”

the closest to love i have ever been
were those five hours of crying at the airport
when tears of tempesting young pain flowed down so in the line for check-in
that i could not say bonjour to the employee in a navy-blue blazer
i bought something to eat because one should, and opened my salad
but the cucumbers stuck to my throat where the sorrow had made its nest
and there was no place for sense, rhythm, or words,
nor avoiding the judging old madames’ long gazes
there was only a ghost of a human (me), pain, and sad-salted lettuce
on the plane, i saw my reflection on the yellow fields of southern towns
i still could not devour, even though i remembered all
those hot bus trips across the mountains in the middle
those train journeys to mystery destinations, before unseen to our eyes
those exciting encounters even from the other side of the globe
those electrical moments with him, whom i still think of while hearing Irish music
and then
those evenings in the garden that spread its fresher than green smell of youth and hope
to me and to you, with glasses of rosé and home-cooked meals for two
there were even catastrophes, oh there was boredom, there was anger
but i remember all of the good moments with you too
picnics in the backyard of friends on the top of a country hill, where foreign birds sang
their intoxicating stories to me and to us, and my head was all turned upside down
in Paris, i wrote you a message saying that i felt too far away from you already
but it didn’t send

the closest to love i have ever been
left me undone, alone even when in company, confused about picnics,
bitter for months, but now,
i have begun to think of us again, yet in this light powered by the aurora
i cannot see the gardens nor the okra-coloured miniature futures anymore
looking from here, i feel a little less empty.

“minä kyllä yritän ja kovasti”

minä kyllä yritän ja kovasti
riudun näiden seinien välissä
luen Saarikosken runoutta
niin kovasti
kirjoitan omaani ja juon
vihreää teetä isosta kupista ja
mitä siitä jos kyynel koristaa
tätä luovuuden satamaa

mutta kun haluan huutaa
ja kuinkahan korkealla on tämä ikkuna
hukun tänne sateeseen
jossa on kuitenkin kotini
puran sukkia, kasvatan kynsiä
syön hiuksia, viilaan kuolleita soluja
pois minusta, kyllähän minä
teen töitä, luen, sivistän,
urheilen aamulla seitsemältä
haluan kolme lasta ja asunnon Puu-Käpylästä
jotta ne lapsenikin voivat
kävellä käpyjen päältä

kyllähän minä yritän
kaiken juon ja
teetä aamukolmelta ja viiniä yhdeksältä
mitä siitä jos en tänään selvinnyt
kahvia ja mummoja kuuntelemaan
onko minun paikkani yskiä kofeiinia ja
kovettaa käteni kolikoilla
oikeasti haluan vain

“toukokuussa sataa lunta”

toukokuussa sataa lunta
seison suihkun jälkeen ikkunan edessä
enkä voi olla ajattelematta
tämä sopii
ainakin ulkoilma heijastaa sisäilmaa
sillä minulla on kylmä.

maa on valkoinen toukokuussa
nollassa kyhjöttävät puutarhakalusteet kutsuvat
lasittuneiden silmieni huomiota
keskipisteeksi tähän jäähän
teen toukokuisen hangen.

mitä kauemmin katselen ulos
sitä epävarmemmaksi muutun
sataako lumi vain parketilleni vai myös pihanurmelle?

To the Elder

my home is where the last was for someone
i sip my rosé and write here, where there once was an old man
coughing up his afternoon coffee out of disease
where is this man now deceased

what should i do with his mail
what were his stories like?

did he have bread or porridge for breakfast
did he use striped Marimekko pyjamas and eat blueberries
from an abundance of Minigrips filled with dark antibacterial superpowers
that still could not prolong
your berry-stained lips from drying out like roses
die
dripping on the floor, nine lives, one by one

i bet he didn’t mistake them for eternal either
if only had he held tighter to his morning-tea cup and waited
for me, here, in his striped shirt and flashbacks to the war

should this place be at peace.

To the River

I can smell burnt nerves
below my nose
this dizziness caused by a fire;
there is not enough air left for me here.

I get drunk on fatigue
then I fall asleep in my fireplace
waking up, I wonder if it’s gone,
but there are ash stains on my forehead.

Eventually, the summer comes
I walk around in a cloud of frying flesh
getting darker, day by day
I smile; to the river.